Tiedättekö mitä olen pyöritellyt päässäni viime päivinä. Sitä mitä kirjoittaa blogissa kun tuntuu ettei ole mitään sanottavaa? Kun ei ole uutta kotia, ei talonrakennusta, ei muuttosuunnitelmia, ei remontteja, ei uusia huonekaluja (paitsi hei, kuvan nojatuoli!), ei sisustusjuttuja. Ei uusia työkuvioita, ei minkäänmoisia lomareissusuunnitelmia, ei uusia ostoksia (koska ostolakko). Ei erikoisia dieettejä tai ruokavaliota, ei treeniohjelmaa. Ei maailmaa syleileviä eikä parantavia näkökulmia, ei kriittisiä mielipiteitä. Tiedättekö sen tunteen kun tulee kaikkien muiden blogeja lukiessa sellainen maailman tavallisin ja tylsin olo. Kun tuntuu tyhmältä kirjoitella tavallisia peruskuulumisia. Kun elämä on sitä tavallista perusarkea, tavallisia kotiaamiaisia (en ole btw ikinä käynyt brunssilla) ja tavallisia koti-iltoja vailla shampanjakuplia. Kun päivä koostuu heräämisestä, töissä käymisestä, treenikuskauksista ja kuntoilusta.
En voi kieltää ettenkö muiden blogeja lukiessani tuntisi aina välillä pientä kateudenpistosta kaikesta siitä uudesta ja hienosta mitä muille tuntuu tapahtuvan. Kateutta kaikista upeista matkoista ja tapahtumista, uusista työkuvioista ja asunnoista. Tiedänhän minä toki ettei pitäisi verrata itseään muihin, minkään asian suhteen. Ei ulkonäön, ei blogin, ei niin minkään suhteen. Pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on ja mitä omistaa. Eikä tietenkään pitäisi antaa itsensä tuntea alemmuutta. Pitäisi luottaa itseensä ja omaan tekemiseensä. Ja tiedän toki myös, että jokainen on oman onnensa seppä – eikä kukaan estä minua menemästä brunssille. Ja olenhan mä suht tyytyväinen tähän omaan perusarkeeni – sellaiseen arkeen, jota aika moni muukin varmasti elää. Mutta sellaiseen arkeen, mistä ei ole mitään kerrottavaa muille – paitsi töissä työkavereille 
Miksi ihmeessä sitä jakaisi blogissa kuvia siitä perusruisleipäaamiaisesta tai tavallisista arkivaatteista.
Lisäksi koen nykyään usein epäonnistuvani valokuvaamisessa, en vain enää osaa ottaa hyviä kuvia. Tai ehkä otan samanlaisia kuvia kuin aina mutta silti kaikkien muiden bloggaajien kuvat näyttävät silmiini täydellisen upeilta. Blogit ja instatilit ovat täynnä hienosti stailattuja, upeasti käsiteltyjä kuvia. Puhumattakaan yleistyneestä ilmiöstä otattaa esim. päivänasukuvat ammattikuvaajilla. Että pyydä siinä sitten omia 11-vuotiaita tyttäriä räpsimään ne asukuvat 
Tuntuu kuin koko blogimaailma olisi silmänräpäyksessä ammattilaistunut, bloggaamisesta tullut ammatti harrastuksen sijaan. Onko siis ihme, että tällainen puoliammattilainen (sellainenko olen jos kirjoitan portaalissa?) kokee helposti jonkinlaista rimakauhua tai jopa alemmuudentunnetta. Kun on kuitenkin myös se oma päivätyö, on lapset ja harrastukset, eikä aikaa panostaa pelkkään blogiin. Ja itse ainakin haluan pitää tämän harrastuksena, sen oikean päivätyön ohella.
Mistä päästäänkin aasinsillan kautta kysymykseen mistä haluaisitte minun kirjoittavan? En ole pitkiin aikoihin kysellyt postaustoiveita joten tuo kysymys lienee paikallaan.
Postaustoiveita odotellessa taidan lähteä lenkille – tosin tuolla näyttää olevan aikamoinen loska. Pahus, olen nimittäin kipeästi vailla raitista ilmaa monen päivän sisäliikunnan jälkeen!