Huhuu täältä jostain arjen keskeltä… aikamoista haipakkaa ollut tämäkin viikko – töihin, sairaalaan, hakemaan tanssityttöä reeneistä, kotiin, lenkille, blogihommia yömyöhään… siinäpä pikakelauksena tämä (kuten niin moni syksyinen viikko). En olekaan kertonut teille, että otin viime viikolla aivan intoa täynnä vastaan erään opiskelupaikan (peruutuspaikan) – niin innoissani, etten pysähtynyt kiireen keskellä edes ajattelemaan miten selviäisin kaiken nykyisen ohella myös opiskelusta. Lähiopetusta olisi ollut iltaisin kerran viikossa ja silloin tällöin viikonloppuisin. Kuulosti siis mielestäni ihan helposti hanskattavalta jutulta… Kunnes tällä viikolla tajusin, että tuo iltaopiskelu olisi tarkoittanut ajamista yli 50 kilometrin päähän – eikä siinäkään vielä mitään, mähän tykkään autolla ajamisesta. Mutta inhoan sitä pilkkopimeässä, vesisateessa, kovassa myrskyssä, liukkailla keleillä… eli suurimman osan opiskeluajasta. Siinä yksi monesta syystä miksi aloinkin miettiä koko asiaa uudelleen.
Kun vielä lisäksi viisas mieheni kysäisi mistä ajattelin repiä aikaa opiskeluun ja kaikkiin kotitehtäviin, totesin etten juuri nyt, tässä elämäntilanteessa pahus soikoon mistään. Töissä taannoiset yt:t ovat tuoneet mukanaan lisää työtehtäviä ja pitkiksi venyviä työpäiviä. Ja kun tuohon lisää jatkuvan huolen äidistä (ja vähän isästäkin), sekä halun kirjoittaa blogia ja valokuvata (mikäli tältä pimeydeltä vaan pystyisi) alkoi yhtälö opiskelusta tuntua jo astetta vaikeammalta. Koska en myöskään ole valmis luopumaan ajasta tyttöjen kanssa enkä hektisen työn vastapainoksi kaipaamastani liikunnasta, alkoi päätös ollakin jo selvä. Ja tajusin myös tarvitsevani vapaa-aikaa – sellaista milloin en tekisi mitään. Sillä juuri tuon ajanhan mä olin ajatellut täyttää niillä opinnoilla…
No, osaatte varmaan kuvitella olotilani nyt. Vaikka tavallaan olenkin helpottunut tehtyäni päätöksen, harmittaa minua niin vietävästi. Tunnen oloni luuseriksi ja epäonnistujaksi – olen pettynyt itseeni ja siihen etten edes yrittänyt. Kerrassaan ärsyttävä fiilis! Yritän kuitenkin ajatella, että nyt vaan ei ollut se paras hetki alkaa opiskella – toivottavasti senkin aika kuitenkin vielä tulee! Ja ei, kyse ei ollut valokuvausopinnoista vaan jostain aivan muusta. Sellaisesta alasta millä voisin kuvitella työskenteleväni eläkeikään saakka.
Mutta nyt arki siis jatkuu kuten tähänkin asti, tutuilla koordinaateilla mennään. Eikä mitään tietoakaan ehtiä valokuvata arkisin kun töihin lähtiessä on yhtä hämärää kuin illalla kotiin palatessa… Viikonloppua siis jo kovasti odottaen! Muu perhe oli tehnyt viikonloppusiivouksenkin tänään ennenkuin minä ennätin edes kotiin asti. Ei paha.
Ps. Tiedättekö, ehdin niin jo innostua uuden oppimisesta, luennoilla istumisesta, muistiinpanojen tekemisestä… edellisistä opinnoistani kun on kuitenkin jo reilusti yli kymmenen vuotta. Yksi asia siis ainakin on varma, vielä joskus mä haluan opiskella!